kalorisaldo tänään 516 kcal
kävelin reilu tunnin, rauhallisesti kylläkin
ja säikähdin läskijalkojani prisman peilissä
Onnistunut päivä taas ja myös 4. päivä putkeen, kun en oksenna. Aijon pitää tämän yllä. En muista, milloin viimeksi olisi ollut kokonainen viikko putkeen oksentamatta ja ahmimatta, mutta nyt aijon olla tekemättä kumpaakaan ensin yhden viikon, sitten toisen, kolmannen.. jospa bulimiapäivät olisivat nyt takanapäin, lopullisesti. Olen nähnyt mihin se tie johtaa enkä tahdo sitä enää. Pitämällä välillä vähän korkeakalorisempia päiviä (alle 1000 mielellään kuitenkin) säästyy pahimmilta ahmimishimoiltakin ja itsekuri kehittyy koko ajan paremmaksi.
Kävin tänään kuuden kilometrin lenkillä, johon sisältyi matka prismaan ostamaan huomiseksi sokeritonta energiajuomaa, että jaksan kiireisen aamupäiväni lävitse minisyömisillä. Tänään oli muutenkin mukava päivä. Koulussa oli penkkarihumua ilmassa, joten tavallista koulupäivää ei ollut, näin kavereita ja muutenkin olen ollut ihan pirteänä. Päivän ainoa masentava momentti oli, kun näin itseni prisman peilistä kävelemässä peiliä kohti ja reiteni hyllyivät edestakaisin. Näky oli kuvottava. Paluumatkalla selasin puhelimeni syövereistä vanhoja (n. 1,5 v) kuvia itsestäni, ja meinasin pillahtaa itkuun kesken lenkin. Muistan sen tunteen kun koskin kylkiäni ja oikeasti pidin vartalostani. En tursuillut ulos housuistani, ja koko xs tai jopa xxs ja 25'' farkut mahtuivat päälle. Saatoin ostaa vaatekaupasta mitä tahansa, enkä katsonut itseäni peilistä alusvaatteissa inhoten itkuun purskahtamaisillani. Takaisin sinne.
Olen kertonut useammalle ihmiselle siitä miten yritän kesäkuntoon ja syön terveellisesti. Tämä ei ole kenellekään uutta, koska terveys ja painonhallinta sekä liikunta ovat aina olleet prioriteetteja minulle ja kaikki tietävät sen - sitä harva tietää, että varsinaisesti kyttään vaakaa ja laihdutan. Mutta minun on pakko, koska nykyisessä kehossani en viihdy, viihdyin 8 kiloa keveämmässä itsessäni, joten sinne täytyy tieni taikoa että voin taas elää omassa ihossani enkä tuntea asuvani vankilassa. Maksoi mitä maksoi.
Puhuin myös äidin kanssa puhelimessa tänään, kerroin pitkistä kävelylenkeistäni ja ruoka-ajoista ja siitä että katson mitä suuhuni laitan että näytän kesällä hyvältä, ja tuttua hänellekin tämä touhu. Sinänsä pelottavaa, ettei äitikään asiaan ole enää jaksanut pitkiin aikoihin puuttua; tämä pakkomielle hallita kehoani on asunut minussa niin pitkään, että siitä on tullut osa minua. Eikä se edes haittaa minua ollenkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro ajatuksistasi